Kaikki lähti siitä, kun koululaisten tavarat alkoivat mystisesti katoilla yksi toisensa jälkeen. Yhtenä päivänä oli pipo hukassa, toisena kenkäpari kateissa ja kolmantena lapsi seisoi eteisessä kysymässä: “Äiti, missä mun takki on?” 😅.
Sitten otettiin käyttöön nimikointitarrat. Ja voin kertoa: elämä helpottui heti! Tavaroita häviää edelleen (sehän on väistämätöntä), mutta nyt ne myös palautuvat takaisin. Koulussa ja iltapäiväkerhossa lasten on paljon helpompi tunnistaa omansa, kun samanlaisia takkeja ja housuja on kymmeniä.
Meillä on nyt nimikoitu melkein kaikki, mikä kodista ulos lähtee – aina jääkiekkomailoista pyyhkeisiin. Olin jopa niin innostunut, että nimikoin luistimet pelkällä sukunimellä, jotta ne voi joskus kiertää seuraavalle lapselle. Valitsin vieläpä isommat tarrat, koska ne näkyvät paremmin.
Ja kyllä, koukkuun tähän hommaan jää. Kun kerran laitat tarran pyyhkeeseen, huomaat pian nimikoivasi myös harrastuskamat, pulkat ja ties mitä muuta. Jossain vaiheessa nauroin, että alan kohta liimailla tarroja omiinkin vaatteisiini – viimeistään sitten, kun olen vanhainkodissa.
Parasta tässä on se, että vaatteet ja tavarat oikeasti löytävät takaisin omistajalleen. No okei, kerran kävi niin, että kaksi lasta sai päälleen samanlaiset housut, joissa oli vielä samanlaiset tarrat – housut menivät tietenkin sekaisin. Kotona huomattiin ja opittiin, että kiireessäkin kannattaa vilkaista, mitä tarrassa lukee, eikä vain olettaa.
Vinkkinä vielä: olen törmännyt rattaisiin ja pulkkiin, joihin oli liimattu tarrat, ja tajusin heti, että meilläkin pitää tehdä niin. Se on pieni vaiva, mutta säästää paljon hermoja.
Varoitus siis: tähän hommaan jää oikeasti koukkuun 😉.