Niin kuin varmaan muistatte en ole elämässäni opiskellut virallisesti kovinkaan paljoa ja ne pari tutkintoa mitä itselläni on, olen opiskellut aika pakonomaisesti enkä kovinkaan innostuneesti. Onneksi tutkinnot olen kuitenkin saanut loppuun ja olen päässyt näitä hyödyntämään vuosien aikana.

Oikeastaan varmaan jo parikymppisenä haaveena oli saada perhe, jossa kolme lasta ja sellainen elämä jossa saisin olla paljon lasteni kanssa. No tässä kohtaa voin todeta, että se elämä on todellakin saavutettu ja vähän enemmänkin.

Haaveissa oli myös koti jossa on lautalattiat ja  kaakeliuuni, minkä takana voi muumien esi-isät asua ( olin pari kymppisenä ihan hullu Muumifani) . Ja kappas vain kodistani löytyy myös kaksi kaakeliuunia, lautalattiat ja jotain 30 muumimukia 😉 .

Ainut mikä on jäänyt kesken on lukio, mistä on viimeinen vuosi käymättä, koska muutin sen loppuvaiheessa hetkeksi Viroon ja sitten tulikin kaikkea muuta jännää eteen ( Italia ja vaikka mitä). Lukion kesken jääminen harmittaa hiukan edelleen ja kenties joku päivä käyn loppuun ja saan sen lakin päähäni vapuksi ;).

Nuorena asia häiritsi itseäni paljonkin, koska kaikki ystäväni omistivat lakin ja lähes kaikki ystävistäni opiskeli yliopistossa tai korkeakoulussa.  Itse halusin vain tehdä töitä lasten parissa ja opiskelu tuntui vai pakolliselle tämän saavuttamiseksi. Ehkä  myös epämielyttävät koulukokemukseni peruskoulusta sai kiinnostukseni pysymään poissa opiskelusta. Vieläkin ahdistun kun ajattelen ala-asteen opettajaani. Jos huonompaa tuuria voi opettajassa käydä niin se kävi mulle ;).

Yläaste meni sitten siinä vain selviytyessä NY lippis visusti päässä ja samalla kaikkea jänniä elämyksiä kokeillen. Kiitos vaan luotettaville ystävilleni Vuokolle ja Sarille, että pahin elämyshakuisuus jäi onneksi vain noin kuukauden mittaiseksi “metrishengailuksi”.

Eli nyt kun jälkeenpäin ajattelee niin ehkä nuorena itsellenä oli päämääränä enemmän perhe ja hyvä elämä, eikä ehkä niin vahvasti joku ammatti ja työelämä.   Tietenkin opiskelu intooni ja taitoihin liittyy vahvasti myös se että itselläni on ADHD/ ADD, mitä ei silloin ymmärretty.  Opiskelu olisi varmasti ollut helpompaa jos olisin saanut vaikka lääkkeet tai jonkun muun tukitoimen avuksi (enkä maailman kamalinta ala-aste opea).

Veikkaan meinaan vahvasti että lääkkeiden avulla olisin kenties kuunnellut tunnilla epäkiinnostavaakin opetusta enkä ajatellut omiani (mitä ne sitten milloinkin olivat ). Ystävänikin muisteli että suunnittelin esim yläasteen tunneilla viikonloppujamme erittäinkin perusteellisesti (mistä juomat, missä olemme, ketä näemme ja miten pukeudumme ;)).

Kyllä 90-luvulla viikonloppumme idyllisessä ja rauhallisessa Herttoniemessä perustui siihen missä metsässä, kellarissa tai leikkipuiston pihalla vietämme aikaa.  Eli ilmeisesti jo nuorena rakastin organisointia ja suunnittelua ;). Tämä taito ei ole poistunut vieläkään.

No mutta turha näitä menneitä on voivotella ja hävetä. Olisi varmasti voinut olla nuorena hyvä ollut saada diagnoosi, mahdollisesti ollut opiskella  enemmän , mutta onko sillä nyt enään oikeastaan mitään väliä?  Jos kyseessä olisi nuori ja lapsi nyt 2000 luvulla jolloin aiheesta tiedetään enemmän, on hoitokeinoja ja vaikka mitä apuja niin ehdottomasti mielestäni nuori kannattaa tutkia.

Diagnoosi antaa ymmärryksen käytökselle ja sitä kautta voidaan tietää miten häntä voidaan auttaa.  Itse koen tiedon aiheesta ja diagnoosin saamisen olevan se tärkein juttu.

Ja nyt kun lääkkeitä käytän, niin tiedän myös mikä ero on olla niin helposti kuormittumatta ja kuinka tylsiä asioitakin voi välillä tehdä (jos on pakko 😉 ) .

No mutta taas karkasi ajatukset vähän liian pitkäksi ja nyt aiheeseen.

Eli millaista on opiskella oikeastaan ekaa kertaa elämässään?

Nyt siis en laske tähän opiskelua mitä olen suorittanut nuorena, tekemällä oppimista ja esimerkiksi valokuvauskurssiani.  Joista oikeastaan jäänyt tunneilta usein kuin ahdistus tunnin jälkeen. Ihmettelin että miten ihmeessä en opi noita kamerasäätöjä lukemalla, kun muilla näytti ne juuri olevan hallussa. Silti olin luultavimmin kurssin ainut ihminen joka myi kuviaan ja teki työtä jossa valokuvaus erittäin suurena osana tätä.

Mutta kun tunnilla piti muistaa jotain hiton valotusaikoja ja muita typeriä tekniikkajuttuja, en pysynyt yhtään mukana. Jotain kurssilla kuitenkin opin, se että minulla on vahva omatyyli kuvatessa, en halua oppia edes käyttämään muita objektiiveja ja kurssin jälkeen en enää ole ole käyttänyt automaattiasetuksia.

Nyt kun aloitin opiskellut  kaksi viikkoa sitten  neuropsykiatriseksi valmentajaksi ja kyllä olen huomannut että asiat voi jäädä päähän jos oikeasti aihe kiinnostaa ja siitä haluaa oppia.

Nyt opiskelussa on apuna lääkkeet jotka auttaa siinä että saan hommat tehtyä ajoissa ja tietenkin auttaa keskittymään. Vaikka toki itsehän olen aina pystynyt keskittymään asioihin jotka kiinnostaa todella hyvin. Ehkä vähän liiankin uppoutuneesti ja intohimoisesti. Lääke silti auttaa muistamaan asian paremmin ja lukeminen on helpompaa. Kirjoitusvirheitä se ei edelläänkään poista, hö..

Ennen ensimmäistä opiskelupäivää, olin jo paniikissa että mitä jos mikään ei jää päähän ja en saa koulutehtäviä tehtyä. No mutta toisin kävikin ja nyt olen jo palauttanut yhden tehtävän ja tokakin alkaa kohta valmistumaan.

Ensimmäisessä tehtävässä piti kirjoittaa kirjasta tiivistelmä.  Ehkä vaikeinta olikin kirjoittamisessa että ei saanut tuoda niinkään omia ajatuksia, vaan ihan saamastaan tiedosta tehdä tiivistelmä.  Iski heti sellainen kouluahdistus, en osaa ja homma täysin mahdotonta.

Sitten oli vaan pakko psyykata itseni niin että osaan ja ymmärrän aiheen oikeasti tosi hyvin ja teen aiheesta vähän kuin postauksen (joita olen kai tehnyt elämässäni aika monta  😉 ). En välitä aluksi kirjoitusvirheistäni ja siitä osaanko tiivistää juuri ne tärkeimmät. Kirjoitan vaan mitä mieleen tulee ja eiköhän sieltä lopulta tule ne tärkeimmät.

No kirjoitus syntyi, anoppini vielä auttoi kirjoitusvirheissä ja palautin sen jo kuukautta ennen palautus päivää.  Ilman lääkitystä ja ymmärtämistäni että itselläni on ADHD, niin tuskin olisin vielä aloittanutkaan tehtävän tekemistä. Mielessäni se kyllä pyörisi tekemättömien listalla ja se jos joku kuormittaa.  Eli tavoitteeni on tehdä aina ne heti tai niin nopeasti kuin mahdollista ja olla aina vähän edellä opiskeltavaa aihetta.

Nytkin opiskelen jo aihetta Asperger, vaikka se ei vielä kuulu alueeseen.  Oikeastaan pelkäsin, että loppuuko kiinnostukseni kun siirryn toiseen neuropsykiatrisen häiriön opiskeluun. Mutta näin ei käynyt.

Aihetta on vaikeampi sisäistää koska itselläni ei ole asperger-piirteitä vaan oikeastaan aika ääripää tästä. Mutta kun osaan ajatella jotain ihmistä jolla mahdollisesti tämä on niin asia jää todella hyvin mieleen ja saan kiinnostuksen sitä kautta.

Uskomattoman vaikea on muuten saada kirjastosta kirjoja opiskeluuni, kun niissä jokaisessa on joku 400 sadan ihmisen jono. Olen osan saanut,koska selvitin opiskelukirjat jo etukäteen ja olen ollut jonossa jo pitkään. Mutta miten saada oikea kirja lainattua juuri siihen aikaan kun tarve on aikamoista kikkailua (tähän pitäisi varmaan saada oma opinto-ohjaus 😉 ).

Päätinkin suosiolla ostaa omaksi osan kirjoista, lukea ne mitkä satun saamaan oikeaan aikaan ja lisäksi käytän Celia äänikirjapalvelua.

Celia on äänikirjapalvelu minkä saa ilmaiseksi kirjastosta, jos on todettu lukihäiriö tai lukeminen muuten vaikeaa. Celiasta löytyy paljon oppikirjoja ja lapsille kuin aikuisillekin. Itse kyllä tykkään lukea tällä hetkellä ihan kirjoja, mutta on kiva jos voi opiskelussa välillä tarvittaessa kuunnella. 

Onneksi uskallauduin hakemaan opiskelemaan, vaikka hommaa paljon jännitin. Nyt tiedän että selviän tästä apukeinojeni kanssa ja jos tulee haasteita keksin luultavimmin jonkun ratkaisun.  Tekemälläkin oppii ja se tapa on sopinut itselleni hyvin viimeiset vuosikymmenet , mutta nyt tuntuu että aika opiskella ihan oppikirjoista. Aika näyttää kumpi on minun tapani tulevaisuudessa.

Ihana on ollut kirjoittaa taas tänne ajatuksia ja toivottavasti että täysin kyllästy näihin pohdintoihin. Tämä opiskelu on vaan niin kivaa, kun tekniikat ja motivaatio on kohdillaan. No mutta nyt lähden lenkille (kun aurinko paistaa) ja  illalla hion vielä tekstiäni ja julkaisen.

♥

Nyt on lenkillä käyty, lapset syötetty ym. ja pääsin palaamaan.  No onpas tullut kirjoitettua ja pakko vielä tunnustaa, että en mä kyllä tuossa keittiönpöydän ääressä opiskele usein vaan jossain sohvan nurkassa tai vaikka pyykkihommia tehden.

No nyt ihanan keväistä viikkoa ja kuullaan taas♥.

Riikka

ps. seuraava postaus on joku kevyt ja hömppä vaatejuttu, lupaan ;).