Varmasti moni koululaisen vanhempi tietää sen ilmiön: mikä tahansa asia voi yhtäkkiä olla ”noloa”. Ja vielä pahempaa – joskus ihan tavallisetkin jutut leimataan sellaisiksi. Kaverit päättää, joku sanoo ääneen, ja sitten koko jengi nyökkäilee. Olen seurannut tätä läheltä, ja pakko sanoa: se on aikamoisen kiinnostavaa (ja välillä myös vähän huvittavaa).
Meillä kotona on viime aikoina pyöritelty paljonkin sitä, mikä on oikeasti noloa ja mikä ei. On hauskaa huomata, että lapsen mielestä esimerkiksi väärän väriset kengät voi olla iso juttu, mutta samaan aikaan joku iso moka ei tunnu missään. Siksi onkin ihanaa, että aiheesta on olemassa kirjoja ja ohjelmia, jotka avaavat keskustelua ja näyttävät, ettei noloudessa oikeastaan ole kyse itse ihmisestä vaan tilanteesta.
Mun omat nolot jutut (tai ainakin silloin nolot):
– Yrittää olla pahis.
Teininä päätin, että nyt minusta tulee kova tyyppi. Hakeuduin hengailemaan paikkaan, jossa ”pahikset” viettivät aikaansa. Yritin kuukauden, mutta ei se toiminut. Luovutin ja tajusin, että ei se ollut mun juttu. Nyt jälkeenpäin olen tosi tyytyväinen, että en onnistunut – olisin näyttänyt varmaan aika hupaisalta yrittäessäni.
– Häviäminen.
Tämä oli kirjan ja keskustelujen kautta yksi mun suosikkiteemoista. Häviäminen on monille lapsille noloa, mutta itse olen aina ollut enemmän kiinnostunut itse tekemisestä kuin voittamisesta. Paitsi! Täytyy myöntää, että lautapeleissä tilanne muuttuu täysin – Riskissä, Monopolissa tai Menolipussa olen se, joka haluaa ehdottomasti voittaa. 😀
– Kirjoittaminen ja virheet.
Blogia aloittaessa hävetti ihan hirveästi omat kirjoitusvirheet ja välillä mietin, voinko jatkaa ollenkaan. Nyt vuosien jälkeen olen hyväksynyt, että virheet kuuluvat tähän. En ole täydellinen kirjoittaja, mutta se ei tee minusta noloa. Se tekee minusta ihmisen.
– Onko noloa, että äiti kirjoittaa blogia?
Olen välillä kysynyt tätä lapsilta, mutta vastaus on ollut yksiselitteinen: ei todellakaan. Päinvastoin, heidän mielestään se on ”aika cool”. Ehkä vielä jonain päivänä heilläkin on oma kanava tai blogi, mutta sitä ennen nautitaan tästä yhteisestä vaiheesta.
Mitä olen oppinut tästä kaikesta?
Se, mikä tuntuu nololta, riippuu tosi paljon tilanteesta, iästä ja siitä, kuka on paikalla. Lapselle se voi olla iso juttu, että jää yksin pihalle ilman leikkikaveria. Aikuiselle taas voi tuntua nololta, jos kompastuu bussissa tai sanoo väärän sanan palaverissa. Mutta loppujen lopuksi – ketä oikeasti kiinnostaa?
Tärkeintä on opettaa lapselle, että nolot tilanteet kuuluvat elämään ja menevät ohi. Tilanne voi tuntua nololta, mutta yksikään ihminen ei itsessään ole nolo. Se on iso ero, ja sen oppiminen tekee elämästä paljon kevyempää.
Eli jos kotona pyörii koululaisia, joiden suusta kuuluu päivittäin ”onks noloo”, suosittelen tarttumaan aiheeseen yhdessä. Puhukaa, naurakaa, jakakaa omia kokemuksia. Kun aikuisetkin kertovat, että heillekin on sattunut (ja sattuu edelleen!) noloja juttuja, niin koko aihe muuttuu vähemmän pelottavaksi.
Loppujen lopuksi melkein kaikki on ihan ok – ja joskus jopa hauskaa – kun sitä vähän aikaa tarkastelee.
♥ Riikka